Vuoden tiedekirja 2005

Raadin perustelut

Kimmo Rentolan teoksen keskeisenä teemana on Neuvostoliiton suurlähettilään Aleksei Beljakovin toiminta Suomessa 1970-luvun alussa. Samalla kun teos vastaa suomalaisia tutkijoita pitkään askarruttaneeseen kysymykseen, puuhattiinko täällä vallankumousta, se antaa paljon uutta tietoa suomettumisen juurista, Neuvostoliiton tavoitteista ja suomalaisen yhteiskunnan moraalin kestävyydestä.

Rentola antaa aiemmista käsityksistä selkeästi poikkeavan kuvan. Beljakovin tavoitteena oli yhdistää eripurainen Suomen kommunistinen puolue yhteisten tavoitteiden taakse ja pitää se hallituksen johtavana voimana, jonka kanssa sosiaalidemokraattien pääosan olisi vähitellen liittouduttava järjestötasolla ja parlamentaarisesti. Kansanrintamahallituksen aseman vahvistamiseksi ja oikeiston eristämiseksi maahan oli myös saatava sosiaalidemokraattinen presidentti, jolla olisi luottamuksellinen suhde Neuvostoliittoon. Kun rivit olisivat järjestyksessä, Suomi lipuisi vähitellen vääjäämättömästi sosialismiin.

NKP:n ideologisten tahojen suunnittelema projekti lähti heti alkuun huonosti liikkeelle, kun suomalainen yhteiskunta ei toiminut niin kuin sen olisi pitänyt toimia Moskovan laskelmien mukaan. Kommunistit eivät yhdentyneet, SDP ryhtyi sosialismin sijasta rakentamaan kansankotia ja Kekkonen piti sitkeästi kiinni vallastaan. Lopullisesti hankkeelta vei pohjan Neuvostoliiton johdon päätös ottaa liennytys ulkopolitiikkansa ohjenuoraksi, mikä merkitsi sitä, että Suomessakin tyydyttiin saavutettujen asemien säilyttämiseen.

Vuoden 1970 tapahtumat ratkaisivat suurelta osin Kekkosen jatkamisen presidenttinä, SDP:n nousun johtavaksi hallituspuolueeksi, SKP:n hitaan hajoamisen, itsesensuuriksi kasvaneen varovaisuuden idänsuhteissa ja suomettumisen hullut vuodet. Suojelupoliisin havaintoihin perustuvat 100 nimen luettelot osoittavat, kuinka ahkerasti neuvostoliittolaiset kestitsivät johtavia poliitikkoja, teollisuuselämän edustajia ja mahdollisia nousevia kykyjä. Toisilleen hiljaisesti supattelevien miesten tapaamispaikaksi sopi hyvin mm. hämyinen Gambrini.

Vallankumouksen aave poikkeaa ratkaisevasti yhden dokumentin dosenttien ”rosvot kiinni” -metodiikasta, sillä hän yhdistää tutkimusteemansa laajasti aikakauden asiayhteyksiin. Työn lähtökohtana on näkemys, että Beljakov-kriisi ei ollut vain Suomen ja Neuvostoliiton yhteistä historiaa vaan kylmän sodan ja kansainvälisten suhteiden sekä geopolitiikan ja ideologioiden historiaa.

Kun Rentola samalla tarkastelee taitavasti nuorisoliikehdinnän ja suurvaltapolitiikan vuorovaikutusta, hän kykenee tuomaan esiin lukuisia uusia näkemyksiä sekä yksittäisten poliitikkojen toiminnan perusteista että vasemmistolaisen nuorisoliikkeen synnystä. Rentola ei myöskään jaa äkkinäisiä tuomioita vaan korostaa, että pelkät keskustelut Neuvostoliiton edustajien kanssa eivät tee kenestäkään agenttia tai petturia. Keskustelujen moraalisisältö ratkeaa vasta sitten, kun tiedetään, mistä puhuttiin ja miten.

Rentolan tutkimuksen voima on sen monipuolisuus. Se käsittelee yhtä Suomen historian tutkituinta vaihetta mutta samalla myös paljon muuta: suomalaisuuden olemusta, hyvän ja pahan erottamista sekä valintojen vaikeutta. Teos antaa esimerkin siitä, miten käsitellä kysymyksiä, jotka ovat sekä kansallisesti että henkilökohtaisesti vaikeita. Perustaen esityksensä monipuolisen kotimaisen, läntisen ja itäisen alkuperäislähteistön tarkkaan lähdekritiikkiin ja analysointiin hän kykenee antamaan vaikuttavan kuvan ajan ja ilmiöiden monimuotoisuudesta. Erinomaisen oivaltava on kuvaus siitä, mistä kaikesta vasemmistolaiset, älyköt, kiipijäpoliitikot ja monet muut olivat valmiita luopumaan päästäkseen osalliseksi neuvostoeuforiasta.

Teos on kirjallisesti korkeatasoinen. Sanankäyttö on iskevää ja huoliteltua, ja luonnehdintoja ryydittää usein inhimillinen, brittiläinen huumori.

Kunniamaininta

Tuomas Heikkilä: Pyhän Henrikin legenda (SKS)

Raadin perustelut

Tuomas Heikkilän teos Pyhän Henrikin legenda on kokonaisvaltainen johdatus Pyhän Henrikin myyttiin ja sen merkitykseen suomalaisessa historiankirjoituksessa. Henrik-piispan tulolle Suomeen toisen vuosituhannen alussa on perinteisesti annettu keskeinen merkitys Suomen saattamisessa kristinuskon ja sen myötä länsimaisen kulttuurin piiriin. Henrikistä tuli vallinneen käsityksen mukaan Suomen ensimmäinen piispa ja katolisella ajalla maan ainoa paikallinen pyhimys. Pyhän Henrikin myytti on historian saatossa muokannut suomalaisten itseymmärrystä ratkaisevasti.

Heikkilän ote ja näkökulma on raikas ja tuore. Hän käy reipasotteisesti käsiksi arkoihin kysymyksiin ja ravistelee vakiintuneita käsityksiä. Heikkilä tarkastelee aiemman tutkimuksen valossa piispa Henrikin olemassaoloa historiallisena henkilönä ja nostaa perusteluineen esille sen mahdollisuuden, että Henrik olisikin ollut vain kuvitteellinen hahmo. Heikkilän tutkimuksen keskeisiä anteja on se taidokkuus ja perusteellisuus, jolla hän jäsentelee Pyhän Henrikin elämään ja tekoihin liittyvää tutkimustietoa ja nostaa esille siihen sisältyviä ristiriitaisuuksia ja tulkintaeroja. Heikkilä osoittaa havainnollisesti, kuinka se, mitä Pyhästä Henrikistä tiedetään, on värittynyt myöhempien historiallisten kontekstien kautta.

Vaikka Pyhän Henrikin elämästä vallitseva tieto olisikin heikolla pohjalla, legenda kuitenkin elää ja on vaikuttanut suomalaiseen kulttuuriin ja ajatteluun vuosisatojen ajan. Heikkilä tarkastelee teoksessaan Pyhän Henrikin myyttiä 1200-luvun jälkipuolelta peräisin olevan latinaksi kirjoitetun Pyhän Henrikin legendan avulla. Heikkilä onnistuu teoksen läpi kulkevan kaksoisluonteensa ansiosta tuomaan havaintonsa ja niistä tekemänsä analyysin esille selkeästi ja hyvin jäsenneltyinä. Se on tarkka, valpas ja huomattavan perusteellinen tutkimus Pyhän Henrikin elämästä ja legendasta. Samaan aikaan se on kuitenkin virkeästi ja havainnollisesti kirjoitettu kertomus, jonka mielenkiintoisesti esitetyt yksityiskohdat avaavat keskiajantutkimuksen saloja ja ongelmakohtia myös näihin kysymyksiin vihkiytymättömälle lukijalle.

Pyhän Henrikin legenda on tutkimuksena ansiokas ja perusteltu puheenvuoro Suomen ja suomalaisuuden hahmottamisessa sekä oiva osoitus historian tutkimuksen haasteista ja karikoista.

Raati

Hannu Sariola, Allan Tiitta, Teija Tiilikainen

Raadin sihteeri

Jan Rydman

Palkintosumma

10 000 €, kunniamaininta 2500 €